Opiskeluaikoina Ranskassa tykästyin kovasti Montesquieuhön. Olisin halunnut voida keskustella hänen pohdinnoistaan hyveellisyyden eli muiden vuorovaikutteisen huomioimisen, ihmisen primitiivisten tarpeiden ja vallankäytön vaikeasta yhteensovitettavuudesta. Mutta sitä minulta ei haluttu ja ristiriita oli niin kova, että suorastaan traumatisoiva. Minä olin se pystyynnussittava ”ruotsalaishuora”, jonka puheessa eivät kiinnittäneet huomiota ajatukseni ja näkökulmani vaan aksenttini, josta joku sai inspiraatioita runkkaamiseen. Kun minulla ja saksalaisella kämppikselläni oli niin vähän rahaa, että jouduimme nukkumaan aluksi samalla aiemmin ostamallani isolla parivuoteen tarjouspatjalla, minulle kommentoitiin, että tuollainen pseudolesboerotiikka oli aivan erityisen kiihottavaa. Järjettömintä kaikessa oli, että kun jouduin kynsisaksilla puolustautumaan kerrostalon alarapussa päällekarkaajaa vastaan ja teinipoika-arabijengi kävi puukoilla uhaten kimppuumme rannalla ja vain vaivoin kivan bussikuskin ansiosta selvisimme kahden suomalaisystäväni kanssa, minä sain himokkaan Lilithin leiman. Jotenkin outoa, kun en todellakaan kiihottunut siitäkään, kun lihava viisikymppinen äijä runkkasi munaansa kankkuuni ruuhkabussissa tai nuori arabi työnsi sormensa jalkoväliini mennessäni ohi tai kun minua kourittiin tissistä ihmispaljoudessa. Ikävämpänä pidän sitä, ettei kukaan itseään intellektuellina pitäneistä Välimeren alueen henkilöistä halunnut edes kuulla kokemuksistani, jollen suostunut myötäilemään sitä roolia, joka minulle heidän mukaansa syntyperäni mukaan kuului eli olisi pitänyt nähdä tuossa kunniaani jatkuvasti loukkaavassa ja minua törkeän sikamaisesti esineellistävässä häpäisyssä jotain positiivista. Pidän yhä kiinni siitä, että jos jokin kokemus, vaikka sille annettaisiin nimi taharreshi gamea, on loukkaava, raivostuttava ja epäkunnioittava, minulla on oikeus kertoa henkilökohtainen mielipiteeni ilman perusteetonta, kostohenkistä lesbottelua ja huorittelun. Tai että väitetään mieheksi, tai että haluaisin muka olla mies, kun en hyväksy minulle naisena muka luonnostaan kuuluvaa häpäisyä. Sukupuoleni on nainen ja olen myös sosiaaliselta sukupuoleltani nainen, koska itse niin ajattelen. Sitä eivät jotkut urbaanit vähättelijäfasistit päätä. Olen nainen. Piste. Mutta saan tuntea inhoa muiden asenteen ja käytöksen takia. Ei naiseus tarkoita miellyttämisen pakkoa.
Oswald Spengler sanoi, että länsimainen kulttuuri rappioitui 1700-luvun jälkeen ja olen samaa mieltä. Ranskan vallankumous oli se pienyhteisöt tuhonnut tekopyhä, valtiouskonnon luonut tyrannia, johon somepseudoyhteisö perustuu. En pidä siitä, että minun maani on paratiisi vain vapaamatkustajalle, joka ei ole joutunut kokemaan länsimaisen naisen kunniaansa yksin puolustamisen turvattomuutta tässä yhden yhteisön maailmassa, jossa vain häikäilemättömimmät itsensä brändääjät, joilta kukaan ei ole vienyt yksityisyyttä, menestyvät. Kaupungin keskiluokka ja työväenluokka saa muista turvaa siinä, missä meikäläistä tökitään kepillä ja mietitään jo lähtökohtaisesti ”miten tuon pitäisi muuttua, jotta se kelpaa meille muille?” Tämä länsimainen someyhteisö on kuin rikkinäinen puhelin, jossa sinut brändätään sinulta kysymättä ja sitten käärme eli lääkintäammatit tai oikeuslaitos tuomitsevat itselleen tuntemattoman luullun arvaamisen perusteella antamatta edes länsimaisen oikeudenkäytön perusoikeutta eli oikeutta tulla itse kuulluksi. Aika erikoista diplomatiaa sekin, että pitäisi suomettuneesti hyristä tyytyväisenä mattinykäsenä, kun opiskeluissa menestyneen naisen brändiksi pitäisi hyväksyä Tuksu kakkosen rooli. En minä ole sellainen. En pysty myöskään olemaan Miina Äkkijyrkkä kakkonen, en ole tarpeeksi kansanomainen, vaikka olenkin asunut – olosuhteiden pakosta – pitkään maalla. Voi kun ihminen pystyisikin tekemään elämästään täysin sellaista kuin haluaa. Silloinhan meillä kaikilla olisi prinssi ja puoli valtakuntaa ja suurperhe. Kuitenkin jokaisella on perustyökalulaatikossaan aina muutaman työkalun vaje ja viimeistään joku muu tekee jotain kurjaa tiedon assymetrialla ja mitä kovemman paineen kohteeksi joutuu ja mitä pidempään se kestää, sitä varmemmin se oljenkorsi murtaa kamelin selän. Minulle on sanottu, etten välitä tarpeeksi muista ihmisistä. Miten voit tosissasi välittää ihmisistä, joita sinulle ei ole esitelty ja jotka eivät koskaan edes soita puhelimella sinulle ja kysy kuulumisia??? Osaan minäkin leffassa nyyhkiä. Minua ärsyttää suunnattomasti se kristillisen yhteisön julkilausumaton vaatimus, että pystyisit luottamaan muihin ja haluamaan yhteistä hyvää, jos sinä itse olet vain se valmennettava, jolle muut nostavat rimaa taas ylemmäs, kun yksi etappi täyttyy. Siinä jäävät yhteiset tunteet, vuorovaikutus, rohkaisu, omien tunteiden peilaaminen ja lohdutus täysin kokematta. YHTEISÖÄ EI SILLOIN OIKEASTI OLE. Niin parisuhde kuin oikea yhteisiäkin on yhdessä samaan suuntaan kulkemista, ei toisen vikojen jatkuvaa rääppimistä. Ei sitä näyttämöllä erillään arvosteltavana pitämisen rääkkiä kukaan hieman hulluksi tulematta kestä. Ei meillä ole täällä mitään Isä Matteon yhteisön kaltaista vuorovaikutusta. Meidän ”yhteisömme” on FEIKKI! Ruohonleikkaaja-elokuvassa on nerokkaasti kuvattu tytön henkisessä särkymisessä, mitä tapahtuu, kun ihan hyvät vuorovaikutuksen valmiudet omaava laumaeläinyksilö jää ilman RIITTÄVÄN LÄHELLÄ lämpimästi mukana kulkevan ryhmän tukea ja nykyaikaisesti se yhteisö vain kontrolloi eli asettaa sitä rimaa, johon verkkoon naisparka hajoaa ja mieli murtuu turvattomuuden eli lauman puutteeseen niinkuin kärpänen jää kiinni hämähäkin verkkoon. Todella mieliinpainuva elokuva ja se on tänään vielä enemmän totta kuin tekoaikanaan, koska viestinnän tehostumisen myötä ihmisen kontrollointi voimistuu ja samalla yhteisön lämpö häviää, kun kukaan ei huomaa, mitä on jo tapahtunut. En tykkää siitä, että joku pääsee ilman suoritteita rääkymään perheytymishalujaan muiden hymistellessä hyväksyvästi ja toisen ei anneta päästä mistään häpäisystä eteenpäin. Vain Sallimus on ollut minun ystäväni. Minulla ei ole koskaan ollut mitään yhteistä tanssii tähtien kanssa julkkisten kanssa enkä siedä, että jonkun somejuorun pohjalta joku sellainen minua ”analysoi”, joka ei minua oikeasti tunne eli ei tunne oikeita haasteitani, kuten vihatun ja halveksitun aivan ymmärrettäviä pelkotiloja. Ei toista ihmistä saa edes puolustaa väärin perustein, silloin puolustaa jotain feikki-ihmistä, jolle antaa sen toisen nimen vain roolietiketiksi. On tietenkin myös ihmisiä, jotka ovat niin itsekeskeisiä, etteivät he kykene näkemään toisen persoonaa, vaikka tuntisivat tämän ja olisivat useita kertoja samassa huoneessa. Toinenhan on heidän mielestään olemassa heitä ja heidän tarpeitaan varten. En erityisesti tykkää julkisuudesta, mutta jälkikasvun vähäinen sosiaaliverkko luo heille turvattomuutta Ja koska syynä on oma henkilöhistoriani, joka vaikuttaa syyttömään poikaan, minun pitää yrittää tsempata. Annamme perinnöksi oman likapyykkimme, ellemme itse pyri sitä pesemään. En pysty muuttamaan asioita, jotka tapahtuivat, kun olin parikymppinen. Pystyn vain oppimaan virheistäni ja kehittämään itseäni. Niinkuin jokainen. En näkisi itseäni narsistina, psykopaattina, muille vaarallisena, mielisairaana. Kaikilla noilla määritelmillä muut suojelevat itseään ikävän yhteisen häpeän tunteen läpikäymiseltä. Ja jos itsellä on niin hyvin asiat, ettei ole suurempaa gewaltia elämässä kuin oma sosiaalinen nousu, on itsekästä typeryyttä kuvitella, ettei se, johon kohdistetaan kovaa arvostelua ja jota kammetaan alas koko ajan muiden pyrkiessä osoittamaan (perusteettomastikin, mutta stressi on sama hyökkäyksen kohteena) paremmuuttaan, muka stressaantuisi jatkuvasta paineesta. Kun jokaista taitoasi vastaan löydetään aina joku, joka on siinä parempi ja se osoitetaan sinulle ja lopulta sinua syytetään laiskaksi, kun masennut siitä ja alat kungfu-alisuoriutua. Kouluväkivalta tapahtuu niin nuorena, että se muovaa persoonallisuutta ja reagoimista ja sen kokeneen on muita helpompi tarttua negatiivisuuteen. Ennen vanhaan Suomessa katsottiin jopa, että ”niiden Marie-Antoinettejen” kuuluukin sietää enemmän muiden vihaa kuin muiden. Siinä alkaa rakentua haitallinen tunteita rajaava muuri muiden suuntaan ja totta kai se toimii kumpaankin suuntaan! Ranskan vallankumous oli marxilainen veto avant la lettre Robespierren sanelemana. Kun minulle sanotaan, että onni kuuluu kaikille, en kuule sitä koskaan niin, että se tarkoittaisi myös minua. Kuulen sen KOKEMUKSESTA niin, että minulle opetetaan, että se vitun ”huorahtava suurmaanomistajantytärkin” tajuaisi nöyrästi tehdä kaikkensa, jotta kaikilla muilla olisi onni PAITSI MINULLA. Hänen kuuluu vain oppia kaikki muiden (kuvitteellisesta) ylemmyydestä. Älkää ihmetelkö, jos jopa minusta löytyy sen verran sisua, että puristan käteni nyrkkiin ja sanon PRRK $#*L!